maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannus loppusuoralla - elämä onneksi ei! ;)

Heräsin Hjöördikseen lauantaina <3
No niin, kyllä pitää taas oikein kätensä ristiä ja kiittää siitä, että selvittiin hengissä tästäkin juhannuksesta.
..tosin, villihän se on ollutkin, oon valvonut yöt ja nukkunut päivät - eli töissä vietän vielä viimeisiäkin juhannusviikonlopun tunteja, huomisaamuun loppuu 5 yön putki.
Tein aiemmin 7 yön putkiakin, joten tuntuu nyt oikein lyhyeltä tämä rykäisy - etenkin kun ensi viikko onkin kokonaan vapaa! \o/


Ja to-su on ISKELMÄFESTARIT! <3
Voi elämän kevät, kesä ja muutkin vuodenajat - kyllä sitä on odotettukin taas kokonainen vuosi. :)
Ystäviä, hyvää musiikkia ja rentoa yhdessäoloa - tänä vuonna myös Ukko-Kulta tulee ekaa kertaa mukaan. <3
Tytöt pääsee mummon luo parhaaseen hoitoon ikinä, ja me päästään ekaa kertaa kahdestaan oikeesti vähäksi aikaa pois. Tietäähän sen, että koko reissu menee muksuista puhuessa ja niiden kuulumisia kysellessä - ei kai sitä äiti- ja isäihminen luonnolleen mitään voi :) - mutta on se silti aika mukavaa päästä kahdestaan rentoutumaan. Joku saattaisi jopa väittää, että joskus on ihan hyvä hoitaa vähän sitä parisuhdettakin. :)


Toukokuussa työporukalla tehdyn Köpiksen reissun
tuliaiset itelleni - Tikru on nykyään mun työpäivien piristys :)
Sain yks päivä kuulla tosta pinkistä hässäkästä, että
"Sulla on niin hysteerinen hipbägi, että sun on pakko olla
duunissa täällä!" - se olikin varsin tarkkanäköinen analyysi. :D
Meille kävi vaan tänä vuonna niin, että alkuperäisestä porukasta kaikki eivät päässeetkään tulemaan, mutta onneksi saatiin rekrytoitua mukaan varsin mukavan oloista ja samanhenkistä porukkaa - hauskaa lisämaustetta reissuun tuo se, että osan porukan kanssa ei olla koskaan tavattu!
Mutta uusiin hauskoihin tyyppeihin on aina mukava tutustua! :)


Treenailemassa oon käynyt fiilispohjalta, ne treenit teen kunnolla mitkä teen, mutta treenien määrä riippuu ihan kulloisestakin jaksamis- ja perhetilanteesta.
Opettelen tässä siis sitä itseni kuulostelua ja elämästa nauttimista ja fiilistelyä - ja ihan kohtuullisen hyvältä tää tuntuukin.
Sen opin jo aiemmin, että esim. yövuorojen kanssa treeniä ei pysty yhdistämään, silloin pitäisi karsia joko unesta tai lasten näkemisestä, ja kumpaankaan en oikein ole halukas.
Syömiset kun vielä saisi siivottua, mutta eiköhän sekin tässä joskus.. Parempaan suuntaan kuitenkin menossa. :)

Muuten ei elämässä ihmeitä.
Asioiden selvittelyä - sekä päänsisäisesti, että muuten.
Raskasta välillä on, mutta kun ei voi vaan jättää puolitiehen.
Mutta taas on matkan varrella oppinut paljon - mm. siitä, miten kaksinaamaisia ihmiset voivat olla. Puhutaan yhtä ja tehdään jotain ihan muuta. Moralisoidaan ihan kirkkain silmin ihmisiä samoista asioista joita itsekin tehdään ilman mitään omantunnontuskia - ilman että nähdään millään tasolla omaa toimintaa samassa valossa kuin missä muiden tekemisiä.

Juhannuksen yöttömän yön aurinko duunipaikan
ikkunasta kuvattuna. Love it! <3
Mun on jotenkin ollut tosi kova pala tajuta - ja hyväksyä - sitä.
Toki työssäni näen paljon pahuutta ihmisissä, mutta kyse on kuitenkin sairaista ihmisistä. 

Se, mitä olen työn kautta nähnyt ei ole kuitenkaan pyyhkinyt pois sitä, että uskon ihmisiin ja hyvyyteen. Sitten kun siitä hyvästä saakin ns. turpaansa, niin kyllä se ainakin minuun vaikuttaa - oli se sitten minussa olevaa heikkoutta tai ei.

Mä sentään uskallan myöntää sen, että oon tullut kusetetuksi. Ei se mun mielestä tee musta tyhmää tai heikkoa - ns. normaali ihminen kuitenkin omaa kyvyn luottaa ihmisiin, se on sitten eri millaiset voimat ovat vastassa.
Enkä mä halua kuitenkaan muuttua kyynikseksi.
Se on varmaa, että jatkossa olen entistäkin varovaisempi, mutta toisaalta, osaan yhä enemmän arvostaa niitä ihmisiä joihin voin ihan oikeasti luottaa.
Kuten mun ystävä mulle sanoi - Sä olet hengissä, sulla on sun perhe ja rakkaita ihmisiä yhä ympärillä. Sä olet päässyt nyt jo niin pitkälle, että välillä jo naurattaakin. Kyllä sä selviät.
Niinpä. Kiitos noista sanoista, M! <3

Musta tuntuu, että tää aihe on hallinnut mun elämää ihan liian kauan ja ihan liian vahvasti.
Mun on aika antaa itselleni anteeksi, mun on aika oppia suhtautumaan tietynlaisiin ihmisiin siten kuin on mulle parasta - mun täytyy unohtaa se mikä on mennyt ja keskittyä rakentamaan oma tieni niin kuin itse parhaaksi näen.
Ja mä haluan elää ilon kautta. Tavallista elämää. Arkea ilman että sen tarvitsee olla jatkuvaa taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Mä en vieläkään halua luovuttaa siitä ajatuksesta, että mulla on oikeus valita ympärilleni ihmisiä jotka on mulle hyväksi, ja joille mäkin voin mahdollisesti antaa itsestäni jotain ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa revityksi rikki.
Sellaista tulevaisuutta mä rakennan.
Tänäänkin. :)

Katti kuittaa  >^.^<

perjantai 30. toukokuuta 2014

Helatorstain hengailua, hieman reeniä, "minilomailua" ja uudet tuulet työkuvioissa :)

Heh, pitipäs tunkea monta aihetta yhteen otsikkoon. ;)

Keskiviikkona haettiin muksut päiväkodista ja alkoi ns. miniloma meikäläiselläkin.
Mulla on tässä välissä viikko vapaata - yövuoroviikon jälkeiset vapaat ja maanantaista lähtien siirrynkin toiseen yksikköön saman työnantajan leivissä.
Samoja hommia, eli päihde- ja mt-ongelmaisten palveluasumista kolmessa vuorossa - Espoosta Helsinkiin. :)
Siellä olen syyskuun loppuun näillä näkymin.
Oli kyllä tosi kiva kun sain tähän kevääseenkin määräaikaisen - on se vaan helpompaa elämää perheen kannalta kuin keikkailu, niin mukavaa kuin sekin on. :)
Ja uskonpa että ei ne hommat tekemällä lopu syksylläkään - sitten taas mielenkiinnolla sinne minne elämä vie. :)


Leffaillan mätöt <3
Elämä tuntuu varsin mukavalta. Tämän vapaapätkän ajan ajattelin keskittyä täysin itsekkäästi itseeni ja läheisiini - treeniä, lasten ja miehen kanssa olemista ja rentoutumista.
Tekee niiiiiiiiiiin hyvää! <3

Likoilla oli keskiviikkona leffailta - herkkuineen - ja torstaina saunottiin koko porukalla.

..ja hieman makkaraperunoita
saunan jälkeen.. :)

Mimmit oli tänäänkin kotona, joten mukavan pitkä viikonloppu heilläkin - tosin mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, niin huomenna kyllä jo aletaan kysellä, että milloin päästään taas Metsikseen.
Ai miten niin ihana päiväkoti aina ankeet kotiolot voittaa. ;)

Ja juuuh, oon päässyt taas kiinni treenaamiseen! <3
Ekan treenin jälkeen lähes kirjaimellisesti itkin palkkaripulloon nojaillen pukkarissa - oli vaan niin järjettömän onnellinen ja euforinen olo!

Onhan se semmosta semisäälittävää tuntuman ja painojen hakemista, mutta kai tuolla lihasmuistissa ees jonkin valtakunnan vainu on siihen, että mikä on homman nimi - ei siis sentään ihan nollista tarvi lähteä.

Paitsi olkapään kanssa!
Vasen olka jonka loukkasin jo viime heinäkuussa on kyllä aiiiiiika klesana!
Mähän pääsin kunnallisella vihdoin huhtikuussa ortopedin arvioon - ja sekin oli peruustusaika! - ja nyt on tullut magneettikuvaan kutsu Hyvinkäälle.
Venyi niinkin pitkälle kuin elokuun alkupuolelle - se sitten määrittääkin jatketaanko ihan vaan treenillä toivoen, että kipu joskus loppuu ja liikeradat paranee, vai joudutaanko turvautumaan leikkaushoitoon.
Joka nyt ei oo mikään kovin houkutteleva vaihtoehto, mutta magneettikuva siis näyttänee onko siellä ollut ihan vaan repeämä ympäröivissä kudoksissa vai menikö jotain ihan kunnolla palasiksi.
Eli nyt taas lähinnä kuntouttavaa olkapääjumppaa, kipu ei kaikissa liikkeissä tunnu, mutta rajoittaahan se liikepankkia aika paljon. Mutta sillä mennään mihin pystytään.

Jönssi-neiti <3 - astetta katu-
uskottavampi biaaaatsch :)
Oon nyt päättänyt, että treenaan sen mukaan mitä jaksaminen ja aikataulu antaa myöden - ihanne olisi tietenkin 4x/vko, mutta jos vaikka 3 kertaan pystyisi, niin hyvä niinkin.
Ja yritän nimenomaan nauttia treenistä - mutta se ei tarkoita sitä, etteikö töitä tehtäisi kunnolla. :)

..ja voin kyllä kertoa, että kyllä nahoissaan tuntee taas reenaavansa.
Paras tunne ikinä! <3

Katti kuittaa  >^.^<





maanantai 26. toukokuuta 2014

Back on track! Back in business! ..ja mitä niitä kliseitä nyt on :)

Voi elämän kevät - joka tosin on lipsahtanut jo oikeastaan kesän puolelle.. - etten paremmin sano!
Ja tämä ei nyt ole missään varsinaisessa positiivisessa mielessä - on ollut nimittäin aivan kamala alkuvuosi.
Sekä "perussairastelujen", että muunkin suhteen.

Mutta ihan ensiksi haluan kiittää Tanjaa, NeitiC:tä, Samia ja Satua tsempityksistä viime postauksessa!
(Ja siitähän on jo iäisyys aikaa, tiedän! Ei vaan ole ollut paukkuja panostaa tähän bloggailuun ollenkaan!)
Ja ihanat Aikku ja Katja olivat jättäneet mulle haasteet - Sorry Murut, ei ole musta ollut niidenkään täyttäjiksi. -.-

Noh, mutta mitä sitten oikein on tapahtunut?
Sitä, että mun voimat ovat olleet ihan finaalissa - kaikki juontaa juurensa jo pidemmän ajan taakse, mutta vuodenvaihteessa alkoivat voimat ehtyä, ja stressitasojen ollessa tarpeeksi korkealla myös imuroin itseeni kaikki mahdolliset sairaudet.
Alkuvuodesta kirjoittelinkin siitä, että tuntuu olevan yhtä kipeänä oloa elämä - kaikki huipentui lopulta influenssaan.
Meille influenssa tuli lasten kautta päiväkodista, nuorempi sen sairasti aika kovana jälkitauteineen, vanhempi tyttö pääsi vähemmällä, ja sainpa minäkin "kunnian" kokea tämän taudin ensimmäistä kertaa elämässäni.
..tosin ei olisi niin ollut väliksi.. -.-
Vasta 3 viikon jälkeen alkoi olla sellainen olo että olen kohtuu terve sen jälkeen - ja mä sentään kävin työterveyshuollosta hakemassa lääkkeetkin siihen, joten pääsin "helpommalla".
Mies sanoi, että oli muutamaankin kertaan miettinyt lanssin tilaamista kun olen about tiedottomana sängyssä 1,5vrk - mutta nousinpa sieltä kuitenkin lopulta! :)

Mutta en koe tuon fyysisen sairastelun olleen loppupeleissä kuitenkaan niin paha juttu kuin mentaalipuolen "kipeilyn".
Masennus siis on myös yrittänyt kietoa rumaa, pimeää verhoaan mun ympärille. Tammikuussa alkoivat ajatukset synkkenemään, voimattomuus kaiken siinä kohtaa akuutin, sekä jo pidempään mieltä painaneiden juttujen keskellä alkoi viedä voiton jaksamisesta.
Siihen päälle vielä parit takaiskut lisää, niin johan alkoi homma livetä käsistä.
Oli tunne, että olen ihan yksin, en halunnut kuormittaa ketään mun tuntemuksilla ja ajattelin vaan sitä, ettei musta olisi kenellekään vaivaa.
Ja, kuten ennenkin, niin jaksamisen olen keskittänyt työhön ja loput, mitä jäljelle on jäänyt, perheeseen.

Eli, itsestä huolehtiminen jäi ihan ensimmäisenä. Ja se on jatkunut ihan näihin päiviin saakka.
Myös se on kertonut voinnistani, että musta tulee enemmän tai vähemmän erakko.
Töissä käyn, mutta oikeastaan kaikki muu sosiaalinen elämä jää.
En vaan jaksa.

Eli mun täytyy myös pyytää anteeksi kaikilta mun rakkailta joita olen laiminlyönyt - oon pahoillani jos ja kun oon ollut vastaamatta viesteihin, tai en ole muuten saanut aikaan pitää yhteyksiä yllä!
Mielessä ootte olleet paljon ja usein, mutta en vaan ole pystynyt mihinkään.

Mutta.
Kaikkein eniten mun tarvii pyytää anteeksi iteltäni.
Mä olen kohdellut itseäni huonosti, ja antanut muidenkin ihmisten tehdä niin. Oikeastaan aina, koko mun elämän ajan.
Oon liian kiltti sen kustannuksella, että pitäisin puoliani ja sanoisin mitä mieltä oikeasti olen siitä, miten mua kohtaan käyttäydytään. En saa suutani auki silloinkaan, vaikka ihan selvästi näen totuuden, myös valheiden takaa.
Koska enhän mä saa loukata ketään.
Mutta miksi mä annan loukata, osin jopa hyväksikäyttää, itseäni?!
En voi sanoa edes silloin vastaan kun mulla on paha olla niin, että oksettaa - ihan vaan siksi, koska ei saa loukata ketään. Piste.

Lueskelin pitkästä aikaa blogeja - en ole siis jaksanut edes muiden kuulumisia seurailla - Superdieetti-Katjan kuulumisten kohdalla mietin, että tuo nainenhan kirjoittaa ihan niinkuin minä ajattelen!
Voi Muru - mä melkein pystyn sanomaan, että mä tiedän miltä susta tuntuu! <3
Tai siis en tietenkään tiedä, mutta niin tuttua itsellenikin on se, että teen asioita miellyttääkseni muita enkä halua tuottaa pettymystä, ahdistuksen "helpottaminen" syömisellä, itseni unohtaminen ja rankaiseminen jopa siitä, mitä muut ovat minulle tehneet.
Mä olen ihan valtavan ankara itselleni.
Yhä.
Se on terapiassa suuri ja polttava aihe - ja arvatkaa ahistaako sekin tieto, että KELAn tukema psykoterapia on käymässä vähiin. Kysyin terapeutilta kerran, että mitä mä sitten teen jos loppumisen jälkeen oon yhtä hullu.
Sitä sietääkin miettiä.

Kesäkuussa on seuraava psykiatrin tapaaminen, jossa mietitään mm. sitä, lopetetaanko lääkitys kokonaan vai ei.
Olen syönyt mielialalääkettä melkein 3v ja itselläni olisi kova hinku se lopettaa, edellisellä tapaamisella joulukuussa määrä puolitettiin, mutta mun terapeutti on pyytänyt pohtimaan olisiko se kuitenkin hyvä nostaa takaisin, koska mun masennus on selkeästi oirehtinut aika pahasti.
Oon ite ihan että pois vaan, mutta toisaalta se järkipuoli (ai niinku MIKÄ?!) mussa sanoo, että noinkohan sittenkään se on järkevää..
Koska mulla on kuitenkin pitkä masennusjakso takana ennen hoitoon hakeutumista, eikä tää oo ensimmäinen. Tosin ensimmäinen diagnosoitu joo - nyt jälkeenpäin on niin helppoa viisastella, että olisi pitänyt jo melkein 10v sitten ottaa apua vastaan.
Niin - mutta se olisi vaatinut sen, että olisi pitänyt myöntää, etten mä pärjääkään yksin koko maailmaa vastaan. Mutta kun on opetettu siihen, että pitää pärjätä, niin sitten pärjättiin vaikka hampaat irvessä.

Mulle lääkitys oli viimeinen mahdollinen tukikeino, ns. alan ihmisenä olen nähnyt liikaa lääkkeiden käyttöä, pitkiä lääkelistoja ja sitä, että niillä ei oikeasti ole vastetta.
Unohdin sen, että mielialääke, joka siis ei ole sama kuin rauhoittavat, oikein käytettynä oikeasti helpottaa, koska pitkä masennusjakso muuttaa ihmisen aivokemiaa, ja sen tasapainottamiseen ja normalisoimiseen tarvitaan lääkettä.
Masennus ei parane sillä, että "ottaa itteensä niskasta kiinni". Ja mä olin kuitenkin pitkään niin masentunut, että en nähnyt enää syytä elää. Paitsi se, ettei olis voinut jättää mun lapsilleni tietoa siitä, että äiti ei jaksanut.
Lääkkeet oli se viimeinen oljenkorsi, ja ajattelin, että jos tää ei auta, niin sitten mun osani on vaan kärsiä. Mutta ne auttoivat selvittämään ajatuksia ja jaksoin lähteä myös terapiaprosessiin.

Oikeesti, onpa nyt raskasta pohdintaa.
Ja päässä vilisee niin paljon ajatuksia, että tää on vain pintaraapaisu.
Noh, mutta mitä tästä nyt eteenpäin?
Se, että pudotellaan nyt sitten taas niitä helvetin läskikasoja, jotka pudotin jo viime vuoden puolella.
Se, että mun on löydettävä ilo tekemiseen. Treenimotivaatio. Halu syödä oikein.
ILON KAUTTA! Siinä sitä onkin tavoitetta mun tämänhetkisen voinnin kanssa..

Iki-ihana Anna mua on myös tsempannut - ollaan tunnettu jo pitkään, ja olen saanut ihaillen seurata hänen taivaltaan. Upea nainen! Jos jostain saatte käsiinne - ellei se jo käsissänne ole - Fitbody 3/14 lehden, niin tsekatkaa.
Paljon on antanut ajattelemisen aihetta, kiitos hänelle siitä! <3

Oon palannut ruokavalioon pääpiirteittäin - mikä tarkoittaa siis sitä, että en punnitse vaan vedän pers'tuntumalta, enkä rango itteeni siitä jos syönkin 2 omppua yhden sijasta.
Mutta siis syön puhdasta perusruokaa valmentajan ohjeita mukaellen - proteiinia, kasviksia, hyviä rasvoja. Ruokaa jolla mun elimistö toimii hyvin.

Se mikä vituttaa suoraan sanoen on se, että haave esim. osallistua Helsinki City Triathloniin tuli vuodenvaihteessa sanottua ääneen, ja nyt mä tiedän että se ei tule tapahtumaan. Ainakaan tänä vuonna.
En myöskään tule saavuttamaan sitä painotavoitetta jonka asetin - se on mulle jo voitto, että oon yhä kuitenkin 30kg kevyempi kuin maaliskuussa 2013 jolloin aloitin. Parempi "aloittaa uudelleen" näistä kiloista kuin että olisin kerännyt kaiken takaisin korkoineen ennenkuin jaksan tehdä asialle mitään.

Ja tiiättekö mikä on kaikkein paskamaisinta?!
Se, että mulla on tunne, että oon pettänyt mun läheiset ja teidät lukijat.
Että kun taas olin niin huono ja surkee etten pystynyt pysymään "valitsemallani tiellä".
V.M.P.!
Koska kuitenkin loppupeleissä mulle on ihan sama mitä yksikään teistä musta ajattelee - oli se sitten hyvää tai pahaa - koska niin kauan kuin mä en kunnioita itse itseäni ja omaa tekemistäni, niin on aivan helvetin hailee mitä musta ajatellaan.

Koska mä tiedän, että omasta mielestäni mä en koskaan voi onnistua. Aina jotain voisi tehdä paremmin, aina joku muu tekisi ihan saman, tai enemmän. Ja aina hieman paremmin.
Tää on se mun ikuisuusongelma, mutta nykyään mä sentään tiedostan sen ja kyseenalaistan omia ajatuksiani sen suhteen.
Mä yritän sanoa itselleni, että mä oon ihan ok.
Tiedän, että on paljon ihmisiä mun ympärillä jotka musta välittää, mutta mun suurin ihmetyksen aihe on että MIKSI?!
Mitä mussa muka on sellaista jonka perusteella ansaitsen sen.
Ja sitten taas - pitääkö se muka ansaita?! Enhän mäkään ajattele, että mun rakkaiden täytyy ansaita se, että mä välitän heistä. Mä välitän koska he ovat sellaisia kuin ovat.
Vielä jonain päivänä mäkin riitän itselleni.
Siihen pyrin!
Ja se riittäminen ei riipu painosta, kropan muodosta tai siitä miten koen menestyväni.
Siihen tarvitaan rakkautta.

Fitfarmin valmennusta olisi jäljellä vielä puolisentoista kuukautta, mutta kuten arvata saattaa, niin "hukkaan" olen senkin mahdollisuuden heittänyt viime kuukausina.
Tai siis ei se hukkaan ole mennyt siinä mielessä, että olen saanut elämääni paljon rakkaita ja ihania ihmisiä. Tärkeitä olette, vaikka olenkin tainnut teidätkin heivata ihan täysin - kai mua on vaan hänettänyt niin paljon se, että omat voimat eivät sitten riittäneetkään siihen, mihin olisi pitänyt.
Ihaillen olen kuitenkin seuraillut teidän tulostenne takomista - tuntien haikeutta ja ihan suoranaista häpeää siksi, että "olen tällainen".
Ihan niinkuin olisin jenginpetturi "josta ei vaan ollut siihen".

Niin vittu mihin?!
Joo, jokainen omine tavoitteineen, ja voisinkohan mäkin vihdoin asettaa omat tavoitteeni sellaisiksi, että ne olisivat saavutettavissa.
Olisin todellakin halunnut olla "rantakunnossa" (en siis niinkuin muut, vaan omalla mittapuullani) tänä kesänä, mutta mikä se "rantakunto" sitten on?!
Tietty kilomäärä, erottuvat lihakset, hyvä perse?!
Joo, varmaan jonkun mielestä. Mutta sorry, sekään ei riitä!

Tiedän ihmisiä joilla on ns. täydellinen rantakunto, mutta ei se välttämättä ole sen tae, että hyväksyisit itsesi ja rakastaisit itseäsi ehdoitta.
Tuosta täydellisyyden tavoittelusta muuten postasi aivan valtavan upeasti Voimariini.
Hän on pohtinut asioita viime aikoina aika rankan kautta, omalla ihanalla tavallaan.
Rohkea nainen. <3

Mun lapset kuitenkin rakastaa mua, ja taitaa Ukko-Kultakin kun vieläkin jaksaa mua katsella - miksen mä siis voisi uskoa siihen, että mussa on hyvää koska hekin sen näkevät.
Jollain ehkä naiivillakin tapaa mä uskon siihen, että sitten se kaikki muukin tulisi siinä sivussa. Ihan siksi, että voisin suunnata energiani mulle hyväksi oleviin asioihin.
Sitten voisi alkaa miettiä sitä, miten ehkä voisi ulkokuorellekin tehdä jotain - tavoitteellisemmin.

Huh, jokohan tää tekstin suoltaminen sais riittää..
Kuvia ei ole, mutta postaillaan niitä sitten kun on sen aika. :)
Tää on ollut aikamoista terapiaa - välillä on tosi puhdistavaa vaan avata sisimpänsä ja oksentaa paha olo ulos. Sanoa, tai siis tässä kirjoittaa, asiat äänen. Mä oon aina tykännyt kirjoittaa, ja sillä tavalla pohtia elämääni.
Tää teksti on ollut tekeilläkin monta viikkoa - nyt olen tätä yövuoroissa naputellut, oikein ajatuksen virtaa.

Joka kerta kun luen tätä läpi tuntuu siltä, että pitäisi avata lisää ja lisää, mutta sitten taas toisaalta haluanko mä, ja onko millään tavalla tärkeää, että kaikki haavat on revitty auki teidän silmien eteen..
Mutta kun tulee sellainen olo että turhia valitan, että ikäänkuin sitten mulla olisi oikeus näihin omiin kirjoituksiini, jos olisi "todistettu" etten mä vaan puhu läpiä päähäni - että mulla on oikeesti ollut paha olla ja mulle on tehty väärin, ja että mä oikeesti koen näin enkä vaan huomiohuoraa itteeni.
AAAAARGH!
Tässäkin astun samaan vanhaan ansaan - että no ku emmää ny tiiä..
Tää nyt on vähän tämmöstä, mutta kyllä mä pärjään.
Pärjään ehkä joo, mutta kun en mä halua pärjätä.

Mä haluan ELÄÄ! Hengittää. Nauttia elämästä ja hyvistä asioista.
Kukaan ei mulle kirkkaampaa kruunua anna, eikä se musta sen parempaa ihmistä tee vaikka mä miten murehtisin ja vaikka mä kuinka yrittäisin elää elämäni mahdollisimman suuren vastuun taakan alla.
Mä en ole yksin vaan mulla on Perhe ja Ystäviä - miksi en nauttisi siitä?!
Ilon kautta - sen tavoittelu alkaa nyt! :)

Katti kuittaa       >^.^<


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Blaah..

Oikeesti, tuntuu ettei ole mitään "kunnon" kerrottavaa. Kerrotaan sitten sitä mitä on, eli vähemmän kunnollista..
Elämä on ollut töitä ja treenitaukoa sairastelusta johtuen - eli sitä samaa huttua kuin aiemminkin.
Mun antsakuuri loppui viime lauantaina, ja maanantaina aamulla näytti että lämpöä piteli, ja 37,7 oli parhaillaan mittarissa. Tosin tässä viikon mittaan on siltä osin tapahtunut käänne parempaan, joten ehkä mä tästä vielä toivun. Olis ihan tervetullutta.
On silleen semisti heikko olo ja öisin yskittää. Aamusta kun selviää niin sitten pärjää taas loppupäivän.

Pari viikkoa sitten iski ihan hillitön angsti siitä, ettei tästä tule hevon helvettiä, että miksi mä ees yritän kun homma menee joka tapauksessa päin persettä kun ei mulla ole voimia pitää yllä tätä elämäntapaa. Ja samaan aikaan tuntuu, että ihan liian moni elämän osa-alue vastustaa..
Tällä viikolla siihen arkkuun iskeytyi vielä se ns. viimeinen naula joka siis liittyy ihan muuhun kuin syömiseen tai liikkumiseen, ja on ollut voimat ihan totaalisen loppu ja maailma tuntuu olevan pirstaleina.
Tosin mä yritän luottaa siihen, että se tuntuu nyt vaan tässä akuuttivaiheessa siltä. Pakkohan tästäkin on selvitä - ei mun käsittääkseni ole muuta mahdollisuutta. Se on sitten oma prosessinsa miten kauan siihen menee ja mikä on lopputulos.
Lapset on kuitenkin aina ja ikuisesti #1, ja he ovat ne joiden parhaaksi mun on toimittava ja joiden takia mun on jaksettava. Mun pikku Rakkaudet.

Tuntuu että Farmillakin jengi vääntää järjestään ihan mieletöntä tulosta, ja mä vaan menetän otteeni kaikkeen. Hävettää oma oleminen ja tekeminen niin perkeleesti.
Terapeutille oon purkanut ahdistusta oikein urakalla, samoin parille farmiystävälle asiasta kerroin kun kyselivät kuulumisia.
Mutta se fiilis siitä, että on epäonnistunut ihan kaiken suhteen - vaikka on paljon asioita joihin en oikeasti olisi voinut itse edes vaikuttaa - on niin musertava.

Mä tiedän että nousen - ja ajan mittaan osaan ehkä nähdä senkin, että mä en ole kaiken pahan alku ja juuri. Kun on aina oppinut ajattelemaan, että jos mä olisin yrittänyt vähän enemmän tai jos olisin ollut parempi/whatevö, niin asiat olisi paremmin, niin siitä poisoppiminen on oma prosessinsa.
Armollisuus itseäni kohtaan on niiiiiiiiiiiin mun haaste. Taas sen huomaa.
Ihan niinkuin mulla ei olisi oikeutta olla välillä heikoilla, ja se oikeus kuitenkin mun mielestä on kaikilla muilla!
Sen lisäksi mä rankaisen itteeni aina henkisesti rankimman kautta - ihan niinkuin se auttaisi. Mutta kun on tottunut ottamaan syyt omille niskoilleen, niin kyllä sitä nyt perkele ansaitsee kunnolla selkäänsäkin. Vaikka sitten muiden tekemisten vuoksi - kun mä en nyt vaan osannut olla ja auttaa niin että toisen olo/elämä/tilanne/mikä tahansa olis helpottunut.
Vittu joo. -.-

En mä kuvitellutkaan että tää (tai elämä ylipäätään) helppoa olis, mutta pakko sanoa, että pudotus siitä hyvän olon tunteesta alas kuraojaan on ollut ihan hillittömän kova.
Jotenkin oon pitänyt jonkin sortin merkkipaaluna sitä kun maaliskuussa tulee täyteen vuosi tätä "julkisivuremppaa", olisin silloin halunnut iskeä tiskiin jonkin himmeen tuloksen.
Ja siis jos oikeesti ottaisin järjen käteen ja tarkastelisin asioita realistisesti, niin oonhan mä pitkällä siihen nähden missä olin vuosi sitten. Mutta jotenkin kun ensimmäiset about 9kk oli ihan hillitöntä eteenpäin menoa tulosten kantilta kattoen, niin nyt kun on tullut suvantovaihe ja/tai takapakkia, niin se tuntuu niin älyttömän rankalta.

MUTTA KUN MÄKÄÄN EN OLE KONE, ENKÄ MÄ SAA SELLAISTA ITELTÄNI VAATIA!
Siis niinkun missään mielessä. Sen kun muistais.
Ja sit kun mun kuitenkin on pakko jaksaa, koska mitä sit jos mä en jaksa?! Kuka tekee mun puolesta kaiken sen mikä on tehtävä?
Elämässä on näin kokonaisuudessaan kuitenkin niin paljon isommista jutuista kyse kuin pelkästä painon pudotuksesta, joten mun pitää vaatia itseltäni, mutta samalla pitää olla myös armollinen.

Siitä joudun kuitenkin antamaan itelleni krediitit, että en ole luovuttamassa. En missään nimessä. En vaikka tiedän että on ihmisiä jotka odottaa sitä.
Varmaan on lyöty vetoakin että mikä on tilanne ajan X kuluttua. Ja "..katotaan kauanko tuo jatkuu.."
No kerronpa että kyllä jatkuu, vittu vaikka maailman tappiin. :D
Ei kyse ole siis siitä että mun taistelutahto olis kadonnut, tässähän se vasta punnitaan ja näyttää siltä että onkin mitä punnita! Siihen verrattuna missä kunnossa olin esim. 3v sitten kun olin viimeksi "heikoilla", niin mähän oon ihan huippukuosissa, sekä henkisesti että fyysisesti. :)

Paskat muutamista palautuneista kiloista, paskat siitä että on menty takapakkia, täältä mä tulen entistä vahvempana kunhan nyt vaan vedän vähän aikaa henkeä.
Dana Linn Baileyn sanoin: "Show the world who the fuck you are."




Noh, mutta on jotain hyvääkin, eli KELAsta sain päätöksen että mun psykoterapiahakemus kolmannelle vuodelle on hyväksytty.
Ja aikaisemminhan mä sain erääseen keikkapaikkaan pestin kesäksi, mutta nyt on huomisesta lähtien alkamassa jo toisessa yksikössä saman organisaation sisällä pätkä, joka kestääkin siihen saakka kunnes aloitan kesätyöt. Yksi mun keikkapaikoista tuokin.
Eli seuraavat puolisen vuotta pitäis työkuvioiden olla aika selvät - Jee! :)
Saan tehdä pääosin yötä, pitkää päivää ja iltaa, eli just sitä mitä toivoinkin, se tietää myös enemmän vapaita. :)
Ja mikä parasta, tietää etukäteen työvuorot muutaman viikon ajalta ja työtunneilla on myös jonkinsortin yläraja.
Mukavaa vaihtelua keikkaelämään. ;)

Tää viikonloppu olikin ties miten pitkään aikaan vapaa, eilen oli tyttöjen pikkuserkkujen synttärikekkerit ja tänään ollaan hengailtu omalla porukalla kotosalla. Syötiin iskän synttäripäivän kunniaksi vähän kakkuakin. :)
Ohjelma ei lopu niin kauan kuin nuoret neidit saa toteuttaa itseään, ollaankin nautittu ties mistä musiikkiesityksistä, mukaan mahtui myös muutama varsin poikkitaiteellinen pläjäys. :D
Ulkoiltiinkin ja samalla pohdittiin mitä eroa on talvella, keväällä ja kesällä.
Päivän päätteeksi likat likosivat ammeissa ja kaatuivat varsin väsyneinä petiin.

Toivottavasti huominen päivä näyttää jo valoisamman puolensa - mulla on vielä vapaa ja sitten alkaa iltavuorot. Huomenna ajattelin mennä varovasti kokeilemaan viikkojen tauon jälkeen sitä, että miltä se rauta oikein maistuu.
Can't wait! <3

Mutta mutta. Tämä kai tällä erää.
Aika hyvin tekstiä tuntuu syntyvän, vaikkei olekaan mitään asiaa. ;)

Katti kuittaa  >^.^<





lauantai 8. helmikuuta 2014

Valivali - niin ja tietenkin myös nillitystä.. :)

Että voi risoa!
Syö oikein täyskasvuisen rotan lailla, ja sehän ei ole kivaa se.
Fiillis on ehkä vähän sama, kuin oravalla jolla on käpy syväjäässä. -.-
Tää alkuvuosi on mennyt kyllä ihan perseelleen, en tiedä onko se sitten kroppa joka syöttää mulle merkkejä siitä että tarttee ottaa tuumaustauko rauhoittumisen merkeissä, vai mitä hittoa täällä tapahtuu?!

Viime postauksen tein siis yövuorossa ollessa, kotiuduttuani menin nukkumaan jossain vaiheessa päivää, ja kun heräsin niin oli vähän outo olo.
Vähän. Joo.
Kun lämmön mittasin, niin sitä olikin vaan 38,7!
Olin ihan että WTF - mulla kun kuumetta ei koskaan oikeastaan ole. Jos on lämpöä, niin yleensä max. 37,5 ja siinä nurkilla saattaa pyöriä pidempäänkin.


Ta-päivystyksessä pitää jonottaa
- tässä kelpo survivalpack!

Noh, nyt pyöri viikon 38 pinnassa, ja vihdoin tiistaina kävin lääkärissä.
Muuten olisin mennyt varmaan jo maanantaina, mutta oli neiti W:n korvien putkitus, joten äiskän vuoro oli vasta tiistaina.
Maanantaina kuitenkin herätessä aika ilkeesti juili otsalohkoa ja korvakin oli tukkoisen oloinen, tiistaiaamulla se olikin sitten kipee.
Ja niinhän siinä kävi, että 10 päivän antibioottikuuri nasahti korvatulehdukseen.
Super! Se tiesi siis ainakin 10 päivää lisää salitaukoa, josta viikko on vielä jäljellä. -.-
Tosin olo on vieläkin aika kipuisa, flunssainen, joten ei vielä tulisi mieleenkään mennä rehkimään.
Ja onhan nyt aikaa tehdä töitä.. Oon ahkeroinut keikkahommissa, viikonloppunakin on sekä lauantaina että sunnuntaina 12h päivät.
Täytyy vaan taas kerran todeta, että onneksi tykkään työstäni. :)

Noh, mutta ei auta kuin kärvistellä tää tauti pois - tärkeintä on, että W:n putkitus + kitarisan poisto meni toooooosi hyvin, ja neitokainen jo seuraavana päivänä mietti, että oli kiva reissu kun oli kiva lääkäri ja sit sai syödä jätskiä. :D
Itse operaatio on nopea ja onneksi lasten kipulääkitykset on tosiaan hieman ei tasolla kuin 30v sitten - neito otti kaikessa rauhassa kunnon unet operaation jälkeen, ja sen jälkeen alkoikin leikki ihan normaaliin tapaan.
Reipas oma Rakas! <3

Suoraan sanoen kaikesta itseni tsemppaamisesta huolimatta - anteeksi ruma sana - vituttaa se, että oon purkanut turhautumistani tän oman projektin suhteen myös syömiseen.
Tyhmä, tyhmempi, Syöppö.
Noh, ruodussa ollaan taas. Eihän tuo projektia kaada, mutta toisaalta, jokainen askel taaksepäin tarkoittaa sitä, että sen saman joutuu ottamaan uudestaan eteenpäin päästäkseen vielä edemmäs.

On tässä toki mukaviakin juttuja ehtinyt tapahtua, kesätyöpestin olen jo vastaanottanut, eräs keikkapaikoistani varasi mut kesätytöksi. Aloitan "viralliset työt" viimeistään kesäkuun alussa, ja sitten saakin kuulemma hommia paiskoa about miten pitkään haluaa. :)
Kiva homma, paikka on mukava ja sama kai se missä kesänsä viettää kun töissä sen kuitenkin pääasiallisesti on! :)

Lisäravinnetilauskin tuli tehtyä, nyt on omegoita, c-vitamiinia ja ZMA:ta (sinkki-magnesium-B-vitamiinivalmiste) vähäksi aikaa - ja sain tommosen hianon pinkin sheikkerin kaupan päälle.
Itse asiassa väriäkin parempi juttu on tilavuus - 800ml! Mulla on ennestään pieni 600ml smartshake, mutta se 600ml on niin pieni että kelpaa laturin hörppäämiseen.
Nyt on isompikin! ^.^
Niin ja tilasinhan mä glutamiiniakin, sitä kun menee sairaana aina tankkaus-meiningillä.

Mutta joo, tästä taas kohti työpaikkaa.
Vapaita ei tällä hetkellä paljon kerkee olla, mutta palkkapäivänä on hyvä mieli. ;)


Reipasta viikonloppua itse kullekin! <3
Maailman ehkä koomisin ja dillein kissa Dille näyttää miten Steissillä hengataan.
Hän myös mieluusti istuskelee keskellä lattiaa, siitä on sitten mukava köllähtää selälleen kun ei enää jaksa. :)

Katti kuittaa   >^.^<







Ps. Sainpas sen 18mm venytyksen tehtyä!
Oli ehkä kinkkisin tähän mennessä! Täytyy näin jälkeenpäin myöntää, että ehkä tuli vähän ahnehdittua tuon kanssa.. 14 ja siitä suoraan 18 ei ehkä ole optimaalisin venytys, vaikka 14 on jo valmiiksi ns. hieman venähtänyt..
Mutta, nyt on tähtitimantteja molemmissa korvissa! <3

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kuulumisia - ihan liian pitkästä aikaa!

Ei oikeesti oo totta!
Siis se, että siitä kun oon viimeksi kirjoittanut on jo muka 2 viikkoa!
Mihin tää aika menee!

(T)yös - öinen välipala <3

..tai siis no. Töissähän mä oon ollut viime päivityksestä lähtien ihan tooooooosi paljon, keikkaa pukkaa ja onhan se silleen kiva, että on kiva tuntea olonsa hyödylliseksi, ja kai mä jotain oikeinkin teen kun hommia tarjotaan koko ajan lisää. :)
Mutta sitten toisaalta jää kaikki muu elämä aika vähälle, mutta ei sitä onneksi ehdi joka päivä edes ajatella. :)

Miehen kanssa ollaan menty pitkään jo niin ristiin, että hyvä jos ehditään ees nähdä ja vaihtaa muutama sana pikaisesti - se on aika kova juttu, mutta täytyy vaan aatella, että kyllä tämä tästä joskus.

Lapset tulee hoidettua vuorovedoin ja välillä on maailman ihanin Anoppikin apuna kun ollaan töissä niin että lapset tarvii yöhoitajaa tms.
Nam! Ruokaa!
Pieni on meidän joukko tukijoukotkin mukaan laskien, mutta sitäkin sitkeempi. Siinä olen valtavan onnekas! <3

Vetäisin itteni reilu viikko sitten kaikella tällä työntekemisellä, vuorokausirytmien vaihdoilla ja yrityksellä treenata samaan aikaan täysillä aika jumiin - muutama päivä menikin sitten siihen, että opettelin uudelleen syömään (mikään ei maistunut vaan pikemminkin oksetti), lepäämään (ei pystynyt lepäämään tai nukkumaan kun kävi niin kierroksilla ja silti olin ihan puhki) ja ihan vaan kuuntelemaan itteeni.
Koko viikko meni siis ollessa, ruokavaliossa pysyin (heti kun pystyi syömään..)




Kuurankukkia työpaikalla @ 9 a.m.

Instagramiin menin myös sotkeutumaan. :)
Kun "kaikki" tuntuu olevan siellä, niin piti kai tämänkin mamman sinne kirjautua.
Sieltä mut löytää nimellä katjakattimus - saa toki seurailla jos siellä muutenkin hengaa. :)






11.8.13 - 15.1.14 

Mutta siis joo. Tulihan tässä tammikuun puolivälin paikkeilla 6kk Farmeilua täyteen, sen kunniaksi tein pikku kuvavertailun, ja onhan todettava, että vaikka välillä tuntuukin, että mitään ei tapahdu, niin onhan kuitenkin tapahtunut. :)
2 oikeanpuoleisen kuvan välillä vaakalumemissa muutos ei ole iso, mutta kai se kroppa alkaa muokkautua, nimittäin ainakin itse väitän että jopa niissä on eroa! Eka ja kolmas kuva on siis aika tasan 5kk aikaerolla, eli noin kuukautta lyhyemmältä aikaa kuin mitä oon ollut Fitfarmin touhuissa mukana.



Sitä ihteensä! Body-safkaa!

Ruoan laatuun oon myös alkanut panostaa, ja jatkossa toivottavasti yhä enemmän.
Tilattiin muutaman muun Farmilaisen kanssa 10kg koe-erä suomalaista lähituotettua naudanlihaa per talous - tämä erä on Lihatriolta Saarijärveltä. Kyseessä max. 5% rasvapitoisuudeltaan, tämä koe-erä 1,8% rasvaa. Täyttä tavaraa siis!
Koe-erää on päästy maistelemaan, ja voin kertoa, että on muuten jauhelihassa "hieman" eroa kaupasta ostettuun. Mutta, kuten jokunenkin tuttava jolla on joskus ollut kokemusta esim. työskentelystä lihatehtaalla on sanonut - kaupasta ostetussa on mukana hieman kaikenlaista..
Noh, ei siitä sen enempää. Tämä liha on siis sitä itteensä, mitä kuuluukin olla, ja se sekä näkyy että maistuu! :)

Uusi, normaalikokoisten fleece! \o/

Harkinnassa on myös muissa tuotteissa siirtyminen enemmän tai vähemmän lähi- ja luomutuotettuun. Katsotaan mihin tää "ruoanlaaturemppa" pitkällä aikavälillä johtaa. :)

Viime viikolla ilokseni ostin itselleni uuden fleecetakin normaali-ihmisten rekistä.
Vähänkö hiano fiilis! :D

Blingii! :)


14 -> 18mm

Korviinkin on lisätty bling-blingiä, venytykset nyt 14mm molemmilla puolilla.. Tosin vasen korva jatkaa taas kasvuaan, sitten kun se on 18mm niin ajattelin pitää tuumaustauon venyttämisen suhteen. Mikäs kiire sen kanssa. :)


Oikeeta korvalehteä kun koristaa syntymämerkki, eli ikäänkuin lovi josta puuttuu pala, niin tuskin sitä puolta enää venyttelen, ettei veny liian ohueksi.

Mahtuu taas! <3

Ja tiedättekö mistä olen suunnattoman onnellinen! No siitä, että vihkisormus mahtuu taas sormeen! <3

Onneksi en koskaan suurennuttanut sormuksia, on nimittäin ollut iso tsemppi siitäkin ajatuksesta, että kun sinnikkäästi teen töitä, niin jonain päivänä sormukset taas mahtuu. Nyt ne mahtuu! :)





Viime lauantaina oli Tampereella pt-päivä.
Hullua treeniä ja ihanien ihmisten tapaamisia koko päivä! <3
Mulla oli taas kyydissäni autolastillinen muita Farmilaisia, jo matkat itsessään on sosiaalisia tapahtumia ja mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin.

WFC - Pt-päivän kuhinaa.
Susiluola <3


Päästiin myös seuraamaan bikini-fitnesstyttöjen poseharkkoja - hiki meinas tulla ihan katsoessa!
Miten se siellä lavalla näyttääkin niin helpolta! Noh, ehkä just siksi, että lavalle menoon valmistaa tuntien, ja taas tuntien harjoittelu!

Rispektii tytöille! On muuten Upeita Kissoja nousemassa jo keväällä lavalle Fitfarmin teamissa!




Tää viikko on loppuviikko aika tiivistä työntekoa, nyt on siis tää yks yövuoro, ja sitten ke-su aamua tai iltaa.



Pikku Potilas W. <3
Ja pakollinen kissa, Dille :)

Ensi maanantaina onkin pienemmän neidin korvien putkituksen uusinta reilun 2v jälkeen, W oli 7kk kun ekat putket sai, ne pysyi vuoden ja sen jälkeen noin vuosi oli vielä korvat ok, nyt loppusyksyllä alkoi uusi korvatulehduskierre, ja eilen haettiin viimeisin kuuri.


Onneksi on vakuutus ja Pikkujätti - meillä on siellä luottolääkärinä nenä-korva-kurkku-specialisti joka ensi viikolla siis putkittaa tytön korvat, samalla katsotaan pitääkö risat operoida, isommalta operoitiin silloin 2v sitten samalla kun lyötiin putket, ja mimmi on ollut kohtuu terve sen jälkeen.

Toki normi flunssat yms. käyty läpi, mutta ei enää korvien kanssa ongelmia, eikä myöskään kuorsausta eikä kipeänä ollessa hengityskatkoksia.
Jospa tää W-neidilläkin nyt helpottaisi. <3


..Jönssi, kissa joka kulkee
omia polkujaan :D

Dille, Lyyti, Tyyne ja C. Norris.
Vain yksi on joukosta poissa..

Kissoista muuten huomaa että on talvi.

Herkkäperseet hengaa vaan sisällä, sitten vingutaan koko ajan ulos ja tullaan puolen minuutin päästä takas sisään ja mennään äkkiä hiekkalaatikolle kun ulkona muka ryyppy jäätyy.

Ei tarvi mennä kuin pari kk eteenpäin, niin niitä saa about rukoilla sisään ees hetkeksi, kun veri vetää vaan pihalle.
"Moottoritie on kuuma". :D


Do-dii, ainakin oli tällä kertaa kuvia! ;)

Kiitos ja anteeksi - tää lähtee nyt valmistelemaan aamukahveja. :D
Katti kuittaa  >^.^<

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Farmihörhöilyä 6kk!

No niin, nyt on eka puoli vuotta täynnä Fitfarmin pt-valmennusta.
Siihen lähtö oli ehkä paras päätös ikinä! <3
Toisaalta tämä 6kk on mennyt hurjan nopeasti, toisaalta taas tuntuu että oon kuulunut porukkaan jo ikuisuuden - hassu fiilis. :)
Ja vaikka olenkin vuosivalmennuksessa, niin oon jo nyt aika varma, että heinäkuussa alkaa toinen vuosivalmennusjakso, sen jälkeen varmaan kolmas, jne.. Kaverille naureskelinkin kerran, että mä farmihörhöilen vielä varmaan vanhainkodissakin. ;)

6kk farmihörhöilyä ja Kaisaa <3
Kuvat 19.7.13 ja 12.1.14
Ei tällä nyt vielä kuuhun mennä, töitä on vielä vaikka
kuinka, mutta vähän taas parempi kuin heinäkuussa. :)
6kk:n kunniaksi vaakailin, ja nyt ollaan taas lähtötilanteessa missä olin muutama vko sitten ennekuin aloin perseilemään ruoan kanssa.
Eli -50,6kg lasissa taas, ja suunta on vain alaspäin!
Oon päättänyt sen, että vuosi 2014 on mulla muutoksen vuosi - haluan kehittää itseäni yhä sekä henkisesti, että tietenkin fyysisesti.

Mietin kovasti pari päivää, että mitä haluan tavoitella seuraavan 6kk aikana. Konkreettista painotavoitetta on esim. kauheen vaikea laittaa, koska kun tarkoitus on myös kasvattaa lihoja, niin vaakalukema ja kropan muokkautuminen ei mene välttämättä ihan käsi kädessä.
Mutta tämmösiä nyt ainakin kehittelin.

12.7.2014 mennessä tavoittelen:
- Haluan mahtua hääpukuuni! (4.4. olisi 5v-hääpv, en uskalla siihen mennessä vielä luvata)
- Paino alkaa 8:lla - pudotusta siis 17,5kg ainakin, ja haluan siis menettää LÄSKIÄ, en lihasta.
- Olkapäihin muotoa - luulisi että 6kk:ssa saa jo aikaan jotain näkyvääkin! :D
Näillä mennään, heinäkuussa mietitään sitten mitä sitten KUN nämä on saavutettu. :)

Toissapäivänä Espoon Barona-areenalla oli Jutta on the Road-kiertueen aloitusluento. Vierailevana tähtösenä loisti Jari "Bull" Mentula.
Pakkohan se oli selfiet ottaa kun on
FITFARM CREW-huppari päällä ;)

Olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi avustelemaan paikan päällä, ja olikin ihanaa muiden Farmisiskojen kanssa touhuilla ja olla mukana toteuttamassa hienoa iltaa! <3
Paljon oli ns. tuttua juttua itselle, mutta siitä huolimatta lähdin kotiin päin täynnä henkeä kuin heliumipallo - noita asioita ei vaan voi tolkuttaa liikaa, koska kummasti ne pääsevät "unohtumaan" jos joku ei niitä aina välillä sano ääneen ja kyseenalaista minun toimintaani omien päämäärieni saavuttamiseksi.
Ja Bull. Se nyt vaan on niiiiiiiiiiiiin Bull <3 :)

Eilen sain valmentajaltani Kaisalta päivitetyn ruokavalion - miten onnelliseksi se mut tekikään!
Sain treenin jälkeiseen hiilariannokseen lisää vaihtoehtoja, lisäksi palkkarin kanssa saan alkaa nauttia banaanin! Ihan PARASTA IKINÄ! :D
Banaanilisä siksi, että kun treenitaso on kohtuullisen kova, niin tulosten saaminen edellyttää enemmän myös hiilareita, koska niiden kanssa on menty tosi niukilla. Enkä oo niitä kyllä kaivannutkaan - minä joka olisin ennen voinut elää pelkillä jälkiuunipaloilla! :)
Banaani on kuitenkin Herkku. <3 Eli palkkarin ohessa toimii myös treenikannustimena. ;)

Toiselle aterialle saan lisätä myös juureksia, eilen söinkin heti luvan saatuani porkkanan salaatin ohessa.
Hemmetti miten hyvälle sekin maistui kun en ole kuukausiin syönyt, ja se on kuitenkin ihan mun ykköstykki juureksia ajatellen! :D
Lisäravinteisiin uutena kreatiini, tukee myös lihasten kasvua.

Tää viikko on ollut oikeastaan lepoviikoksi laskettava - tajusin muutama pv sitten, että oon treenannut varmaan 5 tai 6 vkoa putkeen, ei ihme että alkoi vasen takareisi "vähän" jumittaa.
Keskiviikkona kävin yövuorojen päätteeksi rykäsemässä jalkatreenin ja sen jälkeen juiliminen oli sitä luokkaa, että vähempikin olis riittänyt!
Mutta tänään, kun lepoa on takana muutama pv, niin ilokseni huomasin että jumi alkaa helpottaa!
Ja huomenna alkaa taas uusi treeniviikko - onkin tiedossa mun suosikkiviikko kun on 2x olka-rinta-ojentaja-treeni. ^.^
Niska sen sijaan jumii oikein huolella, yön aikana oli vetänyt semmoseen juntturaan, että aloitin aamun panadolilla ja ibuxinilla - eikä siitäkään huolimatta helpota!!!!! Eli mitä tästä opimme - jalat tarvii lepoa, niska-hartiaseutu sen sijaan vaatii treeniä toimiakseen!

Mutta, nyt touhuilemaan lasten kanssa. <3
Neidit halus kans ottaa "kuntokuvia" kun äidin selkää kuvailtiin - mun omat pikkubodarit. :D

Katsotaan missä oon 6kk kuluttua!
Katti kuittaa >^.^<